And life goes on..

Siitä on todella kauan kun viimeksi kirjoitin. Sen aikana olisi voinut tapahtua vaikka mitä, mutta todellisuudessa vain vaihdoin koulua kahdesti, sain diagnoosin pysyvään sairauteen ja kesään tultaessa tulin pakkomielteiseksi painostani. Jotenkin melko suuria muutoksia, mutta se tuntuu niin pieneltä, huomaamattomalta.

En ole pitkään aikaan kirjoittanut tai puhunut avoimesti, en oikeastaan, vaikka kirjoitan kolmea blogia, kahta päiväkirjaa ja käyn psykoterapiassa kaksi kertaa viikossa. Totuus on, että kun lukio alkoi kaksi vuotta sitten ja koitin saada elämälleni merkityksen ja koitin muuttua parempaan suuntaan, menin koko ajan alamäkeä aivan huomaamattani. Lukio toi liikaa paineita ja tunsin itseni ulkopuoliseksi ilmaisutaitopainotteisessa koulussani ja niin en jaksanut sitä enää ja pidin kahden kuukaauden sairasloman, sillä samoihin aikoihin minulle diagnosoitiin nivelreuma, minkä kanssa nyt sitten elän lopun elämäni. Reuma oli vain tekosyy sairaslomalleni, sillä oikeasti olisin tarvinnut loman psyykkisistä, enkä fyysisistä syistä, mutta oli miten oli, sain lomani pitää. Kuitenkin loman loppuessa tunsin itseni vieläkin uupuneeksi ja haluttomaksi, joten yhtäkkiä vain päätin vaihtaa koulua iltalukioon. Lukuvuoden lopussa en kuitenkaan saanut läheskään tarpeeksi kursseja suoritettua, joten kun hain seuraavana vuonna toiseen päivälukioon, aloitin sen taas alusta eli olin ensimmäisellä lukion luokalla taas uudelleen. Samaan aikaan aloitin myös terapiassa käynnit, mutta en ole huomannut mitään eroa aiempaan, paitsi nyt vuosi jälkeenäin asiat ovat menneet huonommaksi eivätkä paremmaksi. En koskaan osaa puhua terapeutilleni asioista, jotka oikeasti tarvitsisivat puhumista vaan hölötän tv-sarjoista, joita katson ja matkoista, joista haaveilen. Kun syksyllä taas pitäisi aloittaa lukio olen taas jäljessä muita ja jos haluan suorittaa lukion edes neljässä vuodessa minun täytyy mennä ilta- ja päivälukioon samanaikaisesti. Ja sen lisäksi kesän alettua olen nähnyt hyviä tilanteita jättää ruokia väliin ja nautin kun näen painoni putoavan alaspäin. Olen pysynyt noin kaksi vuotta raiteilla luisumatta ja syömiseni on omasta mielestäni joskus ollut huolestuttavan normaalilla tasolla, mutta nyt huomaan sen tuovan enemmän intoa elämääni kuin sen ollessa poissa. En ole koskaan ajatellut olevani täysin vapaa syömishäirin tuomista asioista, niin kuin en usko kenenkää aiemmin syömishäiriötä sairastavankaan kokonaan olevan, mutta en antanut sen häiritä syömisiäni niin pitkään aikaan, että se tuntuu melkein epäonnistumiselta. Tiedän, että se on tyhmää haaskausta miettiä päivän kaloreita ja painoa, mutta silloin kun elämällä ei ole mitään muuta sisältöä niin mikä vain tuntuu paremmalta. Toivoisin vain osata kertoa näistä asioista muuallakin kuin täällä.

Life is cruelest irony

Olen muuttunut niin paljon siitä, mitä olin viimeksi kun kirjoitin tänne. Silloin ajattelin, että en voi poistaa tätä blogia, sillä muuten poistaisin osan elämästäni. Mutta silti poistin kaikki tekstit, mitä täällä oli ,mikä on luultavasti melkein sama asia. En meinatellen muista niistä teksteistä lähes mitään. Muistan vain sen, että en ollut onnellinen niitä kirjoittaessani, en lähelläkään.
  Nyt olen muuten samassa tilanteessa, mutta ilman mitään syömishäiriökäyttäytymistä. Voin syödä lähes mitä haluan, vain pieni ahdistus rinnallani. Kuitenkin sosiaaliset asiat ovat vaikeutuneet ja elämä on muuttunut muuten merkityksettömämmäksi. Saan masennustesteistä liian suureitä määriä. Viihdyn paremmin yksinäni kuin kenenkään muun kanssa ja stressaan aivan liikaa. Olen lähes musertunut ja aivan hajalla, mutta en osaa tehdä sille mitään itse.

Vähän aikaan sitten minulle suositeltiin psykoterapiaa vähintään kahdeksi vuodeksi. Olen saanut lääkärini huolestumaan siitä, että olen nuori ja minun pitäisi haluta tehdä kaikkea, mutta en ole kiinnostunut. Ja olen samaa mieltä, siitä pitäisikin olla huolissaan, sillä haluan olla, mutta en vain ole. Elämästä ei varmaan ole tarkoituskaan päästä helpolla.